<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Nuo lööpit pelottavat, nostavat vanhempien vaivat esiin mutta eivät tarjoa mitään konkreettista. Pitääkö lasten tässä maailmassa kuolla vanhempiensa vaivojen tähden?

Ideaalimaailmassahan homma olisi niin, että murhaajavanhempi tappaa vain ja ainoastaan itsensä ja päästää lapsensa (meidät kaikki) pahasta. Mutta valitettavasti todellisuus näyttää olevan tähän utopistiseen ajatukseen verrattuna varsin toisenlainen.

Kahden paikkakunnan sosiaaliviranomaiset sekä käräjäoikeus pompottelevat päätöksentekoa kahden vajavaisen vanhemman edessä, vaikka vaihtoehtona oli suunnata resursseja ensisijaisesti lasten valvontaan ja vanhempien keskinäiseen tilanteeseen puuttumiseen joka paikassa sähläämisen sijasta.

Vajavaisten vanhempien riita - ja erotilanteissa tulee vain ja ainoastaan korostaa byrokratian käyttämisen tärkeyttä silloin kun nämä vajavaiset vanhemmat eivät tunnista ja osaa antaa lapsilleen parhaintaan. Sellaisten vanhempien oikeudet läsnäoloon lastensa kanssa tulee armotta jyrätä.

Ainakin omaa sydäntä särkee lukea lapsista, jotka kärsivät vain siksi, etteivät heidän vanhempansa tiedä mahdollisuudesta murhaamisoireilua helpottavaan vaihtoehtoon. Nähtävästi xy-perisuomalainen perkele-tässähän-ei-lääkäriä-tai-muita-tarvita-asenne on edelleen voimissaan kun ei osasta soittaa ennen sitä tappamista ystävälle (viranomaisille, vittu kenelle tahansa) ja kertoa ”tapan kohta itseni, pidä huoli lapsistani”. Voi vittu. Sen sijaan tapetaan lapset ensin ja sitten soitetaan ystävälle "kuolen kohta, huomaa minut, huomaa minut ... ". Vittu, sanon vain, että on saatanan raukkamaista murhata avuttomia lapsia mutta ei itseään!

Murhaajavanhemman ”ystävä” kertoo päivälehdessä ”näin, että hän oli väsynyt ja masentunut” ja lisää perään ”anteeksi voin antaa mutta en unohtaa”. Vitut. Minä taas en voi antaa koskaan anteeksi, enkä unohtaa. Ystävän argumentointi on huono esimerkki nostaa asiassa esille, koska se kertoo vain hänelläkin olleen satoja tilaisuuksia puuttua tilanteeseen. Näin ei kuitenkaan tehnyt. Kerrassaan vinkeää, että ystävä sitten vielä antaa murhaajalle anteeksi, ehkäpä myös itselleen. Pätevä argumentti olisi ollut ”pitikö lasten kuolla, en voi koskaan antaa anteeksi tai unohtaa”.

Mannerheimin lastensuojeluliiton sekä muiden lasten perusturvallisuudesta huolta pitävien/kantavien taholta haluaisin poistaa heidän tiedottamisestaan ”so, so, lapsen tukistaminen on pahasta”-linjan. Näiden tahojen haluaisin parantavan tiedottamisen linjaa ja ottavan valikoimiinsa ”Lasten murhaamiseen on vaihtoehto-kirjasen”.  Ehkä joku lapsi pelastettaisiin sen avulla vajavaisten vanhempiensa kynsistä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lapsipuolet, näytetään niille! Ja samalla itsellemme.  

kerron lisää ...".

Ihminen, joka aina kertoo kaiken suoraan kirjoittaa minulle edellä mainitun viestin, joten oli aika ilmeistä, että halusin tavata hänet ja mahdollisimman pian.

Näimme maanantai-iltana ja menimme Caruseliin kahville "et tiedä, mitä on tapahtunut, mua aivan oksettaa tää kaikki mutta, mutta mun miehellä on toinen nainen".

Leukaluuni loksahtaa auki. Mitä helvettiä? Kaksikymmentä vuotta yhdessä, nainen on kuin aurinko, kaksi ihanaa ja kaunista lasta, kodikas koti ja nyt tämän m i e h e l l ä on toinen nainen? Vieras naikkonen, nökittävänä ja pökittävänä. Voi helvetin helvetti uudelleen!

Istun ja lipitän pähkinälatteani ja samalla kuuntelen vuolasta tarinaa naisen aviomiehestä, joka on pitänyt lähes vuoden yllä suhdetta heidän tyttärensä parhaan äidin, yhteisen (yh-) tuttavan kanssa. Ovat lenkkeilleet yhdessä, käyneet Pernut yhdessä, tsiigailleet toisinaan kiimassa lasten harrastuksissa, piilotelleet pihan metsikön kätköissä yhdessä, jotta saataisiin olla yhdessä ja harrastaa sitä ihanaa piiloseksiä yhdessä. Voihan kilin kintut! Asuvat nimittäin lisäksi aivan lähekkäisissä rivareissa.

Naisen mukaan tämä selittää miehen vuosi sitten alkaneen lenkkeilyinnostuksen, jonne kaveriksi ei kelpuutettu omaa vaimoa (no eihän sitä kolmistaan olisi kehdannut varmaankaan ehdottaa). Tämä selittää miehen kiihkeän halun matkailla yksin (?) jne. Tämä selittää paljon.

Tarina päättyy kuitenkin surkeasti, kaikkien osalta. Kaksoiselämän kyllästyttämä rakastajatar, lähettää miehen vaimolle kesäkuussa tekstiviestin "kysy sun mieheltäsi, pitäisikö sen tulla käymään mun luona?". Viesti on niin outo, että vaimo vastaa viestiin, "miksi mun pitäisi kysyä häneltä tälläistä, tarkoitatko, että minun pitäisi tulla eli meidän pitäisi tavata?". Heti tulee vastaus "kysy sun mieheltäsi?".  vaimo menee miehensä luokse ja kysyy "mitä tämä viesti tarkoittaa?". Mies pitää kännykkää kädessään, katsoo vaimoaan ja sanoo "mulla on suhde tän kanssa". Vaimo ei saa sanottua mitään, hän menee mykäksi, ryntää vessaan ja oksentaa ja oksentaa.

Illalla keittiön pöydän äärellä vaimo kirjoittaa tekstiviestin tuttavalleen, lapsensa parhaan kaverin äidille, miehensä naikkoselle "ei se tule, se itse sanoi niin, kysy itse siltä". Sen jälkeen vaimo ei ole ollut naiseen missään yhteydessä, eikä aviomieskään.

Miehelle oli selvää, ettei hän halua perhettään jättää, jäisi kotiin vihityn vaimon luokse - jos saisi? Olisi niin paljon syitä miksi jatkaa kun oli niin paljon syitä miksi aikoinaan mentiin yhteen. Pitkö tämän kaiken tapahtua, että mies osasi laskea yhteen yksi plus yksi = en halua olla yksin? Tapahtumien jälkeen aina kun vaimo ajattelee tai puhuu miehestään tai tämän rakastajattaresta häntä alkaa oksettaa. Edelleenkään hän ei raivoa, ei miehelleen, eikä tämän naikkoselle – hän etsii asuntoa, johon muuttaa, koska hän haluaa niin kauas kuin mahdollista tuosta naapurinaikkosesta, jonka läsnäolo on kuin huutomerkki muistuttamassa häntä tapahtuneista. Mies ehkä muuttaa mukana, ehkä ei. He ovat puhuneet, mies ei omien sanojensa mukaan rakastanutkaan tätä naapurinaista kuten vaimoaan, sai vain jotain, mitä oikein tarjottiin?! Nyt rakastajatar on ollut jo pitkään sairaslomalla stressin ja masennuksen vuoksi. Voi, voi!

Minulla on ollut toinenkin läheinen ystävä, joka liittyy tarinan aiheeseen. Hän oli myös sinkkuäiti, eronnut ja jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Jo vuosia hän oli vain ja ainoastaan "kolunnut" läpi naimisissa olevia miehiä. Ja niitä oli ehtinyt olla jo aika monta. Muutamia vuosia sitten myös netistä ja sen seuranhakusivuista tuli hänelle suorastaa pakkomielle ja sieltä hän löysi seuraa ja usein mutta aina ukkomiehiä toinen toisensa perään. Toissa kesänä kun hän oli lastensa kanssa mökillämme vieraana ja huomasin miten hän katseli miestäni, puhutteli tätä kujerrellen ja lässytti sitä sun tätä. Tilanne veti minut hiljaiseksi kun hän illan suussa alkoi kysellä minulta suoraan aika intiimejä asioita parisuhteestamme… ja sitten minulla välähti. Jumalauta, sehän aikoo vokotella mun miestäni! Muutama valittu sana omasta suustani teki tämän naikkosen hiljaiseksi ja muutti välimme lopullisesti. Kannattiko?

Tarinan opetus on; ei kannata vokotella varattua miestä.  

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mitä ideoita minun pitäisi saada sisustusohjelmista, joissa esitellään koteja, jotka ovat sata kertaa omaani suurempia, ja missä omistajan ainoat meriitit ovat päivälliset ja tyylikäs juopottelu muiden julkkisten seurassa?

Huhtikuu

Postilaatikkomme ei irronnut juniorien ilotulitteilla uuden vuoden vaihteessa, siihen tarvittiin myöhemmin juniorin äidin Nissania. Koko roskakatos saatiin siten siirrettyä lähes sukulaisten tontille. Poliisille juniori kuvaili vaihtaneensa auton vaihteen ykköselle. Vitoselta suoraan vai?

Toukokuu

Naapuristoomme rakensi talon Nokian optiomiljonääri. Eilen huomasin sen koiran olevan irti. Ohi mennessä minuun iski kuitenkin raukkisfiilis, enkä pystynyt purettamaan sillä itseäni. Olisi saatu korvauksia. Kolmevuotias tytärkään ei suostunut antamaan haukulle kättään.

Kesäkuu

Sauvakävelin ohi naapurin pihan. Kukkapenkkien reunuskivetkin on varmaan kiillotettu juuriharjalla.

Heinäkuu

Olen miettinyt milloin miestäni alkaa hävettää hiekan kaivaminen pihalaatikolla tyttären seurassa. Nyt olen tajunnut, ettei se vaan yksinään viitsi.

Elokuu

Talosta ja pihamaasta on meikäläisellä kesästressiä. Onneksi juuri soitti puhelinmyyjä, sain pistettyä vahingon kiertämään.

Aurinkoa, lämpöä, pulikointia, hymyä, vihreää väriä, olen tässä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Anyway. Viime perjantaina tein pientä suunnittelutyötä, johon oletin hänellä olevan jotain asiantuntevaa annettavaa ja siksi laitoin tekeleeni hänelle kysyen "mielipidettä tai muutosehdotusta".  Heti viestini saatuaan hän antoikin palautetta mutta ei työni sisällöstä vaan ns. sen "pilkuista". Hetken häntä kuunneltuani totean tälle tursakkeelle, että nyt me kyllä puhumme kahdesta eri asiasta. Hän puhuu jostain muusta ja minä jostain muusta? Kaveri jatkaa asiansa selventämistä minulle toteamalla, että näinhän se onkin mutta … mutta "jos minä tätä nyt maallikkona luen, niin tekstin voi käsittää aivan väärin ja …".  Aloin nähdä salamanräpäyksessä punaista.

Jatkona keskusteluumme kysyen häneltä oliko hänellä mitään kokemusta liittyen työni sisältöön, johon kaveri vastaa "eipä ole", siihen jatkoin vain toteamalla "no, eipä sitten kovin paljon kannata sitä arvioida tai tehdä muutosehdotuksia – jos ei siitä mitään ymmärrä!"

Siihen loppui pulinat. Kuulin vain jotain epämääräistä mussutusta siitä, että "itsehän pyysit minua sanomaan jotain, en olisi mitään sanonut mutta kuin oikein pyydetään …".

Voi elämän kevät.

Käymämme minikeskustelun jälkeen olin aivan raivoissani. Koko viikonlopun märehdin lähinnä omaa käytöstäni ja asennettani, sillä ensimmäinen ajatus mitä päähäni tuli oli se, että minähän tässä olen näitä asioita tehnyt jo parikymmentä vuotta, mitäs tuollainen kloppi tulee minulle selittämään yhtään mitään?

Mietin sitäkin, että mitä piirteitä tuossa työkaverissa oikein on pielessä, jotta hän noin onnettomalla tavalla edes yritti itseään minulle ilmaista tai lähinnä sitä mitä hän luuli näkevänsä tekemässäni työssä?

Ne ovat nämä tekemisen asenteet, itse kullakin. Toisinaan viime vuosina olen löytänyt itsestäni sisäisen dominaattorini, joka leveilee aika ajoin sillä, että tässä nyt ollaan jotain helvetin osaajia! Ja silti tiedän, ettei sillä asenteella tehdä businesta. 

Olen itsekin muutaman kerran tavannut sellaisia itseriittoisia, kaikkitietäviä, muita tyhminä pitäviä-tyyppejä sekä myös näitä tietämättömiä, pilkunviilaavia pösilöitä, enkä itse haluaisi mistään hinnasta joutua tekemään töitä kumpaisenkaan tyypin kanssa. Enkä myöskään itse halua olle sellainen, sillä molemmat ihmistyypit ovat minusta aivan yhtä öklöjä!

Yritän nyt sulatella tätä ryppyä arkityössäni ja jos saan tilaisuuden, niin vetäisen työkaverini edessä hymyhuulet korviini saakka ja kipaisen sen kunniaksi vielä hakemaan kupin kahvia tälle vieressä istuvalle "tietäjälle", oikein virtuaalisen munkin kera. Sillä anteeksianto on ainoa tie pois ärsyyntyneisyydestä … tulikohan taas vähän dominoiduttua?

Otin kuitenkin pilkut pois paperistani, ei se helvetin ehdotus ollutkaan niin huono mutta esitystapa oli ...

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kerrotko sinä juttuja joistakin eteenpäin? Mukavaa puuhaa olla juorulintu, eikö vain? Juorusin juuri tänä aamuna, kerroin toisen tokaisemaa eteenpäin ja analysoin tarinaa vielä lisää itse. Se oli hyvä juoruhetki ja me kaikki naurettiin.

Ajatustoimintaa

Ärsyttävä piirre omasta mielestäni itsessäni on se, että jään päivän aikana useita kertoja tuijottamaan jonnekin ja miettimään milloin mitäkin.

Viime viikolla lapsi yllätti minut ajatuksistani mietteliäänä ja kysyi ”mitä sinä äiti teet?” vastasin arvoituksellisesti ”äiti miettii”.

Nyt jos hetkenkin katson jonnekin tai pysähdyn miettimään, lapseni katsoo minua ja tokaisee ”älä nyt mieti siinä vaan mene ...” tai jos menen hänelle jotain hakemaan, kuulen perässäni toimintaohjeena ”älä sitten jää sinne mitään miettimään …tuu heti takas …”. Minä kuulemma mietin liikaa.

Millä saa sekasorron pois talosta?

Joulun jälkeen kodissani on vallinnut hallittu ja hillitsemätön kaaos. Jokainen viikko päätän tarttua sekasortoa sarvista ja raivata kotiini feng sui-tyyppisen, harmonisen ja tasapainoisen olotilan. En ole saanut aikaiseksi, en ole keksinyt millä sen saisi sieltä raivattua pois.

Sen sijaan olen tanssinut perjantai-iltana 2 v 10 kk ikäisen tyttäreni kanssa lumihiutaletanssia, jossa leijuttelimme kaikkia käsiimme saatuja (äidin ah! niin arvokkaita) huiveja lattian ja katon välimaastossa, kipittäen edes takaisin asuntoamme. Kodin sekasorto paheni pahenemistaan mutta lapseni oli onnellinen.

Huutokauppias

Olen vihdoin löytänyt sisäisen huutokauppiaani. Jo vuosia olin se, joka lahjoitteli läheisille ja tutuilleen milloin mitäkin arvotavaraa ilmaiseksi, koska en tiennyt miten muuten niistä pääsisi eroon.

Vuonna 2004 lahjoitin antiikkipetsattuja huonekaluja (uudehkoja), uusantiikkia, Arabian astioita (uusia), sisustustavaraa ja kankaita ja saajat ottivat ne aina helposti vastaan. Totta kai ottivat, vain hullu ei ottaisi.

Jossain vaiheessa minuun iski kitupiikki ja yritin selvittää miten saisin edes muutaman lantin aivan käyttökelpoisesta tavarastani ja sitten löysin vahingossa netin huutokaupan.

Sen jälkeen ovat tuttavat jääneet nuolemaan näppejään ja minä olen saanut tavaroistani vastineeksi rahaa.

Kääntöpuoli on ollut kuitenkin se, että kun mm. eilen katselin mitä huutokaupassa voisi saada esimerkiksi Arabian Myrna-kahvikalustosta ja yllätyksekseni huomasin, että jopa pari sataa euroa niin melkein läpsäisin itseäni kasvoihin; annoinhan juuri sellaisen ja vielä käyttämättömän kaluston eräälle tuttavalleni. En muista sainko edes kiitosta.

Nyt, onneksi olen löytänyt sisäisen huutokauppiaani. Tuttavat vaviskaa, ilmaislahjojen aika on ohi!

Arjen jyrä on pahin jyrä mitä tiedän. Joskus aina elämässä tulee vastaan päivä, kun arki on täysin arkijyrän jyräämä. Silloin muistan ystäväni siteerauksia Lokki Joonatanista ja se auttaa muistamaan, että jyrän alta voi kyllä kurkistaa jos vain oikein haluaa. Kerron sinulle muutaman asian Joonatanista, mitkä pysäyttivät minut tällä kertaa….

Lokki Joonatan Livingstonille syöminen ei ollut pääasia kuten muille lokeille, vaan lentäminen. Se rakasti lentämistä. Se ei syönyt paljoakaan, vaan harjoitteli lentämistä päivät pitkät. Se oli löytänyt elämäänsä tarkoituksen. Muut lokit paheksuivat sitä ja vaikka se oli tehnyt jopa lokkien nopeusennätyksenkin, silti eräänä päivänä se karkotettiin laumasta.

Kun se sitten liiteli yksinään taivaalla, kaksi kirkasta lokkia tuli sen vierelle ja johdattivat sen ylös taivaalle. Joonatan luuli tulleensa taivaaseen. Sille kerrottiin, että ne olivat sen veljiä ja myös löytäneet elämänsä tarkoituksen lentämisessä. Ne opettivat sille lentämistä. Ne opettivat sille myös rakastamista ja ystävällisyyttä. Joonatan halusi palata maan päälle kertomaan toisillekin tästä suurenmoisesta totuudesta, minkä se oli oppinut.

Lennellessään Joonatan tapasi erään nuoren lokin, Fletcher Lyndin, joka myös oli karkotettu laumastaan. Joonatan kysyi halusiko se lentää ja Fletcher vastasi myöntävästi. Niin Joonatan opetti sitä ja myöhemmin Joonatan sai lisää oppilaita. Eräänä päivänä Joonatan päätti palata takaisin lauman luokse yhdessä Fletcherin kanssa. Ne kaartelivat lauman yläpuolella ja esittelivät lentotaitojaan. Kukaan laumasta ei uskaltanut puhua niille, koska se oli kiellettyä.

Lopulta kuitenkin muutama uskaltautui. Ne halusivat lentää. Sitten lokkeja oli jo melkein tuhat katselemassa niitä ja opettaessaan Joonatan kertoi niille totuuden elämästä: "lokin kuuluu lentää, vapaus on sen sisintä olemusta, kaikki mikä on tuon vapauden tiellä, on heitettävä syrjään, olkoonpa sitten kysymys rituaaleista tai taikauskosta tai millaisesta rajoituksesta hyvänä".

Lokki Joonatan oli huomannut, että ikävystyminen ja pelko ja suuttumus ovat syitä, joiden vuoksi lokin elämä on lyhyt, ja koska nämä seikat olivat poissa sen omista ajatuksista, sen elämästä tuli todella pitkä ja upea.

Käsittämätöntä kuinka arjen ikävä jyrä onnistuu kiireessä ja stressissä viemään ajatukset ikäviin asioihin, eikä ihminen enää löydä arjesta extraa. Ikävystymisen vastapainoksi tulisikin jokaisena jyräpäivänä olla kymmenen minuutin tai vaikka vain kolmenkymmenen sekunnin extra-hetki jyrän kukistamiseksi. 

Talvi ja pimeä usein auttavat lisäksi arkijyrää jyräämään pään niin painuksiin, ettei ihminen huomaa katsella ympärilleen. Mutta jos nostaisi niin voisi hyvinkin todeta Lokki Joonatanin tavoin, että kun ikävystyminen, pelko ja suuttumus saadaan nitistettyä, tulee elämästä ennen pitkää paljon upeampi. Tarua vai totta?  

Mutta ei kai kukaan ole sellainen ihminen, että onnistuisi nuo tunteet karkottamaan kokonaan elämästään. Itse olen havainnut, että stressi on paljon helpommin kestettävissä joka päivä, kun yrittää muistaa nauttia olostaan edes pienen hetken verran - ajattelematta mitään stressaavia työ- ja kotiasioita. 

"- … Joonatan, jatka perehtymistäsi rakkauteen, sille sanottiin ja niin se myös teki." Lokki Joonatan oli karkoitettu laumastaan mutta se uskoi, että rakastamalla laumaansa siitä huolimatta ja antamalla karkotuksen ja pahat sanat anteeksi, se pystyisi hän tuomaan muiden lokkien elämään paljon hyvää. Joonatan oli viisas lokki.

Joonatanin tarinassa on paljon oppimisen sarkaa. Tässä elämässä ja yhteiskunnassa kun välillä tuntuu jo työläältä rakastaa edes itseään tai läheisiä sukulaisiaan saati íhan tuntemattomia. Silti joka päivä meitä vastaan tulee monia uusia ihmisiä - pitääkö heitäkin oppia rakastamaan?

"Älä usko siihen mitä näet. Silmäsi erottavat ainoastaan rajallisen. Katsele ymmärrykselläsi, perehdy siihen, minkä jo tiedät, silloin sinäkin olet oppiva lentämään. Tiedän paljon ja kuitenkin niin vähän. Toivon, että sinulla on tarpeeksi tietoa astuakseni taas askeleen kohti minua, aitoa minua."

(Teksti sisältää lainauksia kirjasta Lokki Joonatan/Tekijä: Richard Bach Ilmestynyt: 1970).

Elämä on aivan liian lyhyt, jotta surun tullessa kannattaisi siirtää kyyneleet jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Silti niin usein me aikuiset panttaamme kyyneliä, nielemme murheemme ja pidämme kasvomme peruslukemilla. Itkeminen on rohkean ja tuntevan ihmisen tunnusmerkki ja antaa energiaa.

Kuluneen kahden viikon aikana minä olen itkenyt. Suurin syy kyyneleille on ollut läheisen rakkaan äkillisessä kuolemassa, jonka saimme tiedoksemme uuden vuoden aattoaamuna mutta sen lisäksi kyyneleitä on tullut paljon muustakin.

Tässä viikkojen aikana olen itkenyt myös ilosta, sellaisista pienistä elämän valopilkuista, kuten pienestä tyttärestäni, joka osaa kertoa nyt meille aikuisille, että ihminen kuoltuaan muuttaa taivaaseen enkeliksi. Lapsen uskossa meidän aikuistenkin on armollisempaa elää.

Rakas läheisemme kuoli ulkomailla ja sinne hänet myös haudattiin. Meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia lähetä hänen hautajaisiinsa, saimme kuitenkin kauniin ruusulähetyksen toimitettua siunaustilaisuuteen. Hän oli ihminen, joka rakasti ruusuja ja aina hänen saapuessaan Suomeen hän sai meiltä kimpun ruusuja, nyt viimeisen kerran.

Vuosiin tunsin nyt ensimmäisen kerran, että näihin hautajaisiin olisin halunnut mennä saattamaan rakastamma hänen viimeiselle matkalleen. Muutamina päivinä oli hyvinkin tuskaista ajatella, että en voi niin tehdä. Vuorokausi suruviestin jälkeen aloitin kirjoittamisen hänestä. En heti alkuun tiennyt mitä kirjoittaisin mutta lopulta tekstiä vain tuli ja tuli ja siitä kaikesta muodostui kaunis ja koskettava muistokirjoitus lähetettäväksi hänen läheisilleen.

Ensimmäisen kerran omassa elämässäni hiljennyin kirjoittamaan jostakin ihmisestä ja hänen elämäntaipaleestaan aivan lapsuusvuosista elämän viimeisiin hetkiin. Kirjoituksesta tuli osa omaa surutyötäni ja tänään olen todella iloinen, että tein sen.

Muokkasin tekstin taitto-ohjelmassa, lisäsin valokuvia vuosien varrelta ja tästä kaikesta rakentui luettavakseni rakkaamme elämänvaiheista kertova saaga. Sidoin tekstiarkit käsin suruadressin väliin ja lähetin kauniissa Albert Edelfeltin maalauksella kuvitetussa kirjekuoressa matkaan.

Läheisemme tytär vastaanotti kirjeen viikko sitten ja viime viikonloppuna pääsimme ensimmäisen kerran kahteen viikkoon puhumaan puhelimessa. Hän kiitti minua kirjoituksesta ja minä kerroin hänelle, että minulle oli kunnia kirjoittaa rakkaastamme nämä tekstit. Me puhuimme hänestä ja itkimme. Me puhuimme kaipauksestamme, kuoleman ennusmerkeistä (voiko ihminen tunnistaa kuoleman tulemisen) ja me itkimme lohduttomuuttamme. Suru on nytkin tätä kirjoittaessani läsnä ja tunnen palan kurkussani, olo on lohduton.

Aurinko paistaa ulkona, on kirpeä pakkaspäivä. Katson pöydälläni olevaa valokuvaa, jossa hymyilevät kainosti kaulakkain pieni tyttäreni ja rakas läheisemme. Hän on nyt enkelinä taivaassa, kuten on muuten myös nykyisen presidenttimme Tarja Halosenkin äiti.

Muistokirjoitusta kirjoittaessani ja vanhoja valokuvia selatessani löysin valokuvan, joka oli otettu sodan jälkeen Valveen kenkätehtaalla  ja kuvassa oli yhdessä (yllättäen) Tarja Halosen äiti, rakas läheisemme ja oma anoppini. Tytöt olivat kuulemma kuin "paita ja peppu" keskenään. Nämä naiset olivat ja ovat (anoppini on vielä elossa) ihania naisia, he ovat kasvattaneet ihania lapsia ja antaneet läheisilleen paljon.

Lienee aika selvää ketä minä näissä presidentinvaaleissa äänestän.

24.12.2005

Heräteostos Anttilasta: DVD "Tohtori Jerry ja Mr.Hyde". Sain halvalla. Nyt pitää lähteä kylään jollekin jolla olis dvd-vempain.

23.12.2005

Pirkkaniksi:
Kylässä kysy minne voit laittaa purkan. Käyt sitten itse viemässä jenkin ja pääset tutkimaan miten tuon muka-siistin perheen keittiön alakaapit on kauheassa kunnossa.

22.12.2005

Voudilla sitä ei ole joulumielta nimeksikään.

21.12.2005

Jotkut kehuvat huijaavansa KELA:n virkailijoita. Meidän Kelan tytöiltä ei kuurosokea ja orpo nunnakaan tinkaisi yhtään ylimääräistä senttiä.

20.12.2005

Ikävä yllätys illalla : 25 kg linnunsiemeniä kaljakätkön päällä

19.12.2005

Sulkivat pankkikortin , äskenhän se vasta se avattiin?

18.12.2005

Pinaattilätyt unohtui uuniin ja paistui turhan koviksi. Tyttäreltä lähti syödessä hampi.

17.12.2005

Tulis pakkanen että pääsis heikoille jäille.

16.12.2005

Pudotin taskulampun kun löin pääni kellarinoven karmiin. Löytyihän nuo kaljat käsikopelollakin.

15.12.2005

Ovikello jäätyi. Ja soi pitkääään....!

14.12.2005

Veiskö teltan jo sisälle vai ostasko keväällä taas uuden.

13.12.2005

Lusijan päivä. Onnea kaikille sinne kiven sisään.

12.12.2005

Viikonloppu meni mutta sain joululahjalistan rungon valmiiksi.

11.12.2005

2,5 v. tyttären kanssa jalismatsi sisätiloissa. Pallo karkasi nukkuvaa aviomiestä naamariin. Pelikielto , nuhteita.

10.12.2005

Matkin Mauno Ahosta aviomiehelle.

9.12.2005

Naapuriin muutettiin jo viikko sitten eikä kuulu tupaantuliaisia. Mikä maksaa?

8.12.2005

Siirappipullo oli auennut kauppakassiin.

7.12.2005

Testasimme tyttären kanssa lumiukon kestävyyttä vesiletkun kanssa. Ei kestänyt. Vastapäisessä talossa naapurin koira sai hepulin.

6.12.2005 Itsenäisyyspäivä

Oma itsenäisyystaistelu päättyi katkeran vetäytymistaistelun jälkeen tiskivuoroon.

5.12.2005

Jehovan todistajia otti pattiin kun kerroin helluntalaisten käyneen viikolla. Ei sais kuulemma päästää sisälle!

4.12.2005

Oluttölkin repäisyliuskan kulma määrää tölkistä lähtevän äänen korkeuden. Koko oktaavin saa riski henkilö kasaan parilla kympillä. Kokeile.

3.12.2005

Kunnalta vuokrakarhu ja veripalvelusta luovutuspyyntö. Kelpaiskohan selkänahka kellekään?

2.12.2005

Mätkyjen ensimmäinen maksupäivä.

1.12.2005

Verohallinnosta kolme kirjettä samana päivänä. Olisi mahtunut yhteen kuoreen. Kaikki veronmaksajien rahoilla.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aattoaamu kun valkeni, menin muutaman nukutun tunnin päälle vielä viimeistelemään pihan jouluvaloja ja kahvin hiljalleen valuessa keittiössä pannuun – istahdin alas ja minua ei mikään ottanut pannuun.

Koti oli mieheni ja minun yhteisestä ponnistuksesta pukeutunut Joulun punaiseen ja vihreään, 2 ½-vuotias tytär oli saanut itse koristella yli kaksimetrisen joulukuusensa ja hänestä se oli h i e n o mutta, niin se oli myös meistä vanhemmista!

Lapsen vilpitön joulumieli ja innokas pukin tapaamisen odottaminen tarttui meihinkin ja siivitti aattopäivämme iltaan mennessä iloiseen tunnelmaan. Miten sitä voikin tuntea joulun aivan uudella, ihanalla tavalla kun mukana on pieni oma tonttutyttö.

Joulupukki tuli (oli tosin lapsukaisemme oma isä) ja esitti roolinsa vallan mainiosti. Lapsukainen lauloi pukille kolme joululaulua. Istahti valokuvausta varten pukin viereen mutta ei vielä syliin, ensimmäistä kertaa kun vasta tapasivat … (”;)

Lapsi sai paljon lahjapaketteja ja osasi ne omin pikku kätösin, jopa availla. Hetken lahjoja mittailtuaan lensi samettinen joulumekko pois päältä ja alkoi leikkiminen, vanha anoppikin sai osallistua. En voi sanoa muuta kuin, että mulla oli hyvä Joulu – toivottavasti sullakin. Rauhallista Joulunaikaa ja tulevaa Uutta Vuotta 2006! Palataan silloin!