On vittumaista tulla aamulla työpöydän ääreen ja lukea keltaisten lehtien lööpeistä, että murhaajavanhempi on iskenyt taas. Aivan mieletöntä!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nuo lööpit pelottavat, nostavat vanhempien vaivat esiin mutta eivät tarjoa mitään konkreettista. Pitääkö lasten tässä maailmassa kuolla vanhempiensa vaivojen tähden?

 

Ideaalimaailmassahan homma olisi niin, että murhaajavanhempi tappaa vain ja ainoastaan itsensä ja päästää lapsensa (meidät kaikki) pahasta. Mutta valitettavasti todellisuus näyttää olevan tähän utopistiseen ajatukseen verrattuna varsin toisenlainen.

 

Kahden paikkakunnan sosiaaliviranomaiset sekä käräjäoikeus pompottelevat päätöksentekoa kahden vajavaisen vanhemman edessä, vaikka vaihtoehtona oli suunnata resursseja ensisijaisesti lasten valvontaan ja vanhempien keskinäiseen tilanteeseen puuttumiseen joka paikassa sähläämisen sijasta.

 

Vajavaisten vanhempien riita - ja erotilanteissa tulee vain ja ainoastaan korostaa byrokratian käyttämisen tärkeyttä silloin kun nämä vajavaiset vanhemmat eivät tunnista ja osaa antaa lapsilleen parhaintaan. Sellaisten vanhempien oikeudet läsnäoloon lastensa kanssa tulee armotta jyrätä.

 

Ainakin omaa sydäntä särkee lukea lapsista, jotka kärsivät vain siksi, etteivät heidän vanhempansa tiedä mahdollisuudesta murhaamisoireilua helpottavaan vaihtoehtoon. Nähtävästi xy-perisuomalainen perkele-tässähän-ei-lääkäriä-tai-muita-tarvita-asenne on edelleen voimissaan kun ei osasta soittaa ennen sitä tappamista ystävälle (viranomaisille, vittu kenelle tahansa) ja kertoa ”tapan kohta itseni, pidä huoli lapsistani”. Voi vittu. Sen sijaan tapetaan lapset ensin ja sitten soitetaan ystävälle "kuolen kohta, huomaa minut, huomaa minut ... ". Vittu, sanon vain, että on saatanan raukkamaista murhata avuttomia lapsia mutta ei itseään!

 

Murhaajavanhemman ”ystävä” kertoo päivälehdessä ”näin, että hän oli väsynyt ja masentunut” ja lisää perään ”anteeksi voin antaa mutta en unohtaa”. Vitut. Minä taas en voi antaa koskaan anteeksi, enkä unohtaa. Ystävän argumentointi on huono esimerkki nostaa asiassa esille, koska se kertoo vain hänelläkin olleen satoja tilaisuuksia puuttua tilanteeseen. Näin ei kuitenkaan tehnyt. Kerrassaan vinkeää, että ystävä sitten vielä antaa murhaajalle anteeksi, ehkäpä myös itselleen. Pätevä argumentti olisi ollut ”pitikö lasten kuolla, en voi koskaan antaa anteeksi tai unohtaa”.

 

Mannerheimin lastensuojeluliiton sekä muiden lasten perusturvallisuudesta huolta pitävien/kantavien taholta haluaisin poistaa heidän tiedottamisestaan ”so, so, lapsen tukistaminen on pahasta”-linjan. Näiden tahojen haluaisin parantavan tiedottamisen linjaa ja ottavan valikoimiinsa ”Lasten murhaamiseen on vaihtoehto-kirjasen”.  Ehkä joku lapsi pelastettaisiin sen avulla vajavaisten vanhempiensa kynsistä.

 

 

Miksi isät kuuluisivat vain äitipuolille? Jösses, sentään! Miksi äitipuolet käyttäytyy ja ajattelee (muka tiedostamattaan) kuin heidän uudessa liitossaan ei olisi miehen lapsia lainkaan ja kuvittelevat samaan aikaan elävänsä muka tasa-arvoisesti uusperheensä parissa? Pah!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Lapsipuolet, näytetään niille! Ja samalla itsellemme.  

Ystäväni lähetti minulle sähköpostiviestin, joka päättyi virkkeeseen " Mulle on kyllä tässä kesän aikana tapahtunut jonkun verran, siis lähinnä perheen sisäisiä juttuja joista sitten joskus kun toivottavasti näemme <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

kerron lisää ...".

 

Ihminen, joka aina kertoo kaiken suoraan kirjoittaa minulle edellä mainitun viestin, joten oli aika ilmeistä, että halusin tavata hänet ja mahdollisimman pian.

 

Näimme maanantai-iltana ja menimme Caruseliin kahville "et tiedä, mitä on tapahtunut, mua aivan oksettaa tää kaikki mutta, mutta mun miehellä on toinen nainen".

 

Leukaluuni loksahtaa auki. Mitä helvettiä? Kaksikymmentä vuotta yhdessä, nainen on kuin aurinko, kaksi ihanaa ja kaunista lasta, kodikas koti ja nyt tämän m i e h e l l ä on toinen nainen? Vieras naikkonen, nökittävänä ja pökittävänä. Voi helvetin helvetti uudelleen!

 

Istun ja lipitän pähkinälatteani ja samalla kuuntelen vuolasta tarinaa naisen aviomiehestä, joka on pitänyt lähes vuoden yllä suhdetta heidän tyttärensä parhaan äidin, yhteisen (yh-) tuttavan kanssa. Ovat lenkkeilleet yhdessä, käyneet Pernut yhdessä, tsiigailleet toisinaan kiimassa lasten harrastuksissa, piilotelleet pihan metsikön kätköissä yhdessä, jotta saataisiin olla yhdessä ja harrastaa sitä ihanaa piiloseksiä yhdessä. Voihan kilin kintut! Asuvat nimittäin lisäksi aivan lähekkäisissä rivareissa.

 

Naisen mukaan tämä selittää miehen vuosi sitten alkaneen lenkkeilyinnostuksen, jonne kaveriksi ei kelpuutettu omaa vaimoa (no eihän sitä kolmistaan olisi kehdannut varmaankaan ehdottaa). Tämä selittää miehen kiihkeän halun matkailla yksin (?) jne. Tämä selittää paljon.

 

Tarina päättyy kuitenkin surkeasti, kaikkien osalta. Kaksoiselämän kyllästyttämä rakastajatar, lähettää miehen vaimolle kesäkuussa tekstiviestin "kysy sun mieheltäsi, pitäisikö sen tulla käymään mun luona?". Viesti on niin outo, että vaimo vastaa viestiin, "miksi mun pitäisi kysyä häneltä tälläistä, tarkoitatko, että minun pitäisi tulla eli meidän pitäisi tavata?". Heti tulee vastaus "kysy sun mieheltäsi?".  vaimo menee miehensä luokse ja kysyy "mitä tämä viesti tarkoittaa?". Mies pitää kännykkää kädessään, katsoo vaimoaan ja sanoo "mulla on suhde tän kanssa". Vaimo ei saa sanottua mitään, hän menee mykäksi, ryntää vessaan ja oksentaa ja oksentaa.

 

Illalla keittiön pöydän äärellä vaimo kirjoittaa tekstiviestin tuttavalleen, lapsensa parhaan kaverin äidille, miehensä naikkoselle "ei se tule, se itse sanoi niin, kysy itse siltä". Sen jälkeen vaimo ei ole ollut naiseen missään yhteydessä, eikä aviomieskään.

 

Miehelle oli selvää, ettei hän halua perhettään jättää, jäisi kotiin vihityn vaimon luokse - jos saisi? Olisi niin paljon syitä miksi jatkaa kun oli niin paljon syitä miksi aikoinaan mentiin yhteen. Pitkö tämän kaiken tapahtua, että mies osasi laskea yhteen yksi plus yksi = en halua olla yksin? Tapahtumien jälkeen aina kun vaimo ajattelee tai puhuu miehestään tai tämän rakastajattaresta häntä alkaa oksettaa. Edelleenkään hän ei raivoa, ei miehelleen, eikä tämän naikkoselle – hän etsii asuntoa, johon muuttaa, koska hän haluaa niin kauas kuin mahdollista tuosta naapurinaikkosesta, jonka läsnäolo on kuin huutomerkki muistuttamassa häntä tapahtuneista. Mies ehkä muuttaa mukana, ehkä ei. He ovat puhuneet, mies ei omien sanojensa mukaan rakastanutkaan tätä naapurinaista kuten vaimoaan, sai vain jotain, mitä oikein tarjottiin?! Nyt rakastajatar on ollut jo pitkään sairaslomalla stressin ja masennuksen vuoksi. Voi, voi!

 

Minulla on ollut toinenkin läheinen ystävä, joka liittyy tarinan aiheeseen. Hän oli myös sinkkuäiti, eronnut ja jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Jo vuosia hän oli vain ja ainoastaan "kolunnut" läpi naimisissa olevia miehiä. Ja niitä oli ehtinyt olla jo aika monta. Muutamia vuosia sitten myös netistä ja sen seuranhakusivuista tuli hänelle suorastaa pakkomielle ja sieltä hän löysi seuraa ja usein mutta aina ukkomiehiä toinen toisensa perään. Toissa kesänä kun hän oli lastensa kanssa mökillämme vieraana ja huomasin miten hän katseli miestäni, puhutteli tätä kujerrellen ja lässytti sitä sun tätä. Tilanne veti minut hiljaiseksi kun hän illan suussa alkoi kysellä minulta suoraan aika intiimejä asioita parisuhteestamme… ja sitten minulla välähti. Jumalauta, sehän aikoo vokotella mun miestäni! Muutama valittu sana omasta suustani teki tämän naikkosen hiljaiseksi ja muutti välimme lopullisesti. Kannattiko?

 

Tarinan opetus on; ei kannata vokotella varattua miestä.  

 

 

Maaliskuu

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mitä ideoita minun pitäisi saada sisustusohjelmista, joissa esitellään koteja, jotka ovat sata kertaa omaani suurempia, ja missä omistajan ainoat meriitit ovat päivälliset ja tyylikäs juopottelu muiden julkkisten seurassa?

 

Huhtikuu

 

Postilaatikkomme ei irronnut juniorien ilotulitteilla uuden vuoden vaihteessa, siihen tarvittiin myöhemmin juniorin äidin Nissania. Koko roskakatos saatiin siten siirrettyä lähes sukulaisten tontille. Poliisille juniori kuvaili vaihtaneensa auton vaihteen ykköselle. Vitoselta suoraan vai?

 

Toukokuu

 

Naapuristoomme rakensi talon Nokian optiomiljonääri. Eilen huomasin sen koiran olevan irti. Ohi mennessä minuun iski kuitenkin raukkisfiilis, enkä pystynyt purettamaan sillä itseäni. Olisi saatu korvauksia. Kolmevuotias tytärkään ei suostunut antamaan haukulle kättään.

 

Kesäkuu

 

Sauvakävelin ohi naapurin pihan. Kukkapenkkien reunuskivetkin on varmaan kiillotettu juuriharjalla.

 

Heinäkuu

 

Olen miettinyt milloin miestäni alkaa hävettää hiekan kaivaminen pihalaatikolla tyttären seurassa. Nyt olen tajunnut, ettei se vaan yksinään viitsi.

 

Elokuu

 

Talosta ja pihamaasta on meikäläisellä kesästressiä. Onneksi juuri soitti puhelinmyyjä, sain pistettyä vahingon kiertämään.

 

Aurinkoa, lämpöä, pulikointia, hymyä, vihreää väriä, olen tässä.

Jouduin viime keväänä aivan yllättäen luopumaan omasta työhuoneestani. Minut ja muutamia kuukausia talossa työskennellyt kollega siirrettiin yhteiseen työhuoneeseen. Muutos ei ollut minulle mieluinen, (vaikka siihen sopeuduinkin hampaat irvessä) kahdesta syystä. Asiasta ei minulta mitään kysytty ja uusi huonekaverini on nuori pitkänhuiskea, miespuolinen urheilijatyyppi, jonka sosiaalisemotionaalisia kykyjä olen aika ajoin hieman kaipaillut tai sanotaan ihmetellyt niiden läpinäkyvyyttä, poissaolevuutta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Anyway. Viime perjantaina tein pientä suunnittelutyötä, johon oletin hänellä olevan jotain asiantuntevaa annettavaa ja siksi laitoin tekeleeni hänelle kysyen "mielipidettä tai muutosehdotusta".  Heti viestini saatuaan hän antoikin palautetta mutta ei työni sisällöstä vaan ns. sen "pilkuista". Hetken häntä kuunneltuani totean tälle tursakkeelle, että nyt me kyllä puhumme kahdesta eri asiasta. Hän puhuu jostain muusta ja minä jostain muusta? Kaveri jatkaa asiansa selventämistä minulle toteamalla, että näinhän se onkin mutta … mutta "jos minä tätä nyt maallikkona luen, niin tekstin voi käsittää aivan väärin ja …".  Aloin nähdä salamanräpäyksessä punaista.

 

Jatkona keskusteluumme kysyen häneltä oliko hänellä mitään kokemusta liittyen työni sisältöön, johon kaveri vastaa "eipä ole", siihen jatkoin vain toteamalla "no, eipä sitten kovin paljon kannata sitä arvioida tai tehdä muutosehdotuksia – jos ei siitä mitään ymmärrä!"

 

Siihen loppui pulinat. Kuulin vain jotain epämääräistä mussutusta siitä, että "itsehän pyysit minua sanomaan jotain, en olisi mitään sanonut mutta kuin oikein pyydetään …".

 

Voi elämän kevät.

 

Käymämme minikeskustelun jälkeen olin aivan raivoissani. Koko viikonlopun märehdin lähinnä omaa käytöstäni ja asennettani, sillä ensimmäinen ajatus mitä päähäni tuli oli se, että minähän tässä olen näitä asioita tehnyt jo parikymmentä vuotta, mitäs tuollainen kloppi tulee minulle selittämään yhtään mitään?

 

Mietin sitäkin, että mitä piirteitä tuossa työkaverissa oikein on pielessä, jotta hän noin onnettomalla tavalla edes yritti itseään minulle ilmaista tai lähinnä sitä mitä hän luuli näkevänsä tekemässäni työssä?

 

Ne ovat nämä tekemisen asenteet, itse kullakin. Toisinaan viime vuosina olen löytänyt itsestäni sisäisen dominaattorini, joka leveilee aika ajoin sillä, että tässä nyt ollaan jotain helvetin osaajia! Ja silti tiedän, ettei sillä asenteella tehdä businesta. 

 

Olen itsekin muutaman kerran tavannut sellaisia itseriittoisia, kaikkitietäviä, muita tyhminä pitäviä-tyyppejä sekä myös näitä tietämättömiä, pilkunviilaavia pösilöitä, enkä itse haluaisi mistään hinnasta joutua tekemään töitä kumpaisenkaan tyypin kanssa. Enkä myöskään itse halua olle sellainen, sillä molemmat ihmistyypit ovat minusta aivan yhtä öklöjä!

 

Yritän nyt sulatella tätä ryppyä arkityössäni ja jos saan tilaisuuden, niin vetäisen työkaverini edessä hymyhuulet korviini saakka ja kipaisen sen kunniaksi vielä hakemaan kupin kahvia tälle vieressä istuvalle "tietäjälle", oikein virtuaalisen munkin kera. Sillä anteeksianto on ainoa tie pois ärsyyntyneisyydestä … tulikohan taas vähän dominoiduttua?

 

Otin kuitenkin pilkut pois paperistani, ei se helvetin ehdotus ollutkaan niin huono mutta esitystapa oli ...