Elämä on aivan liian lyhyt, jotta surun tullessa kannattaisi siirtää kyyneleet jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Silti niin usein me aikuiset panttaamme kyyneliä, nielemme murheemme ja pidämme kasvomme peruslukemilla. Itkeminen on rohkean ja tuntevan ihmisen tunnusmerkki ja antaa energiaa.

Kuluneen kahden viikon aikana minä olen itkenyt. Suurin syy kyyneleille on ollut läheisen rakkaan äkillisessä kuolemassa, jonka saimme tiedoksemme uuden vuoden aattoaamuna mutta sen lisäksi kyyneleitä on tullut paljon muustakin.

Tässä viikkojen aikana olen itkenyt myös ilosta, sellaisista pienistä elämän valopilkuista, kuten pienestä tyttärestäni, joka osaa kertoa nyt meille aikuisille, että ihminen kuoltuaan muuttaa taivaaseen enkeliksi. Lapsen uskossa meidän aikuistenkin on armollisempaa elää.

Rakas läheisemme kuoli ulkomailla ja sinne hänet myös haudattiin. Meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia lähetä hänen hautajaisiinsa, saimme kuitenkin kauniin ruusulähetyksen toimitettua siunaustilaisuuteen. Hän oli ihminen, joka rakasti ruusuja ja aina hänen saapuessaan Suomeen hän sai meiltä kimpun ruusuja, nyt viimeisen kerran.

Vuosiin tunsin nyt ensimmäisen kerran, että näihin hautajaisiin olisin halunnut mennä saattamaan rakastamma hänen viimeiselle matkalleen. Muutamina päivinä oli hyvinkin tuskaista ajatella, että en voi niin tehdä. Vuorokausi suruviestin jälkeen aloitin kirjoittamisen hänestä. En heti alkuun tiennyt mitä kirjoittaisin mutta lopulta tekstiä vain tuli ja tuli ja siitä kaikesta muodostui kaunis ja koskettava muistokirjoitus lähetettäväksi hänen läheisilleen.

Ensimmäisen kerran omassa elämässäni hiljennyin kirjoittamaan jostakin ihmisestä ja hänen elämäntaipaleestaan aivan lapsuusvuosista elämän viimeisiin hetkiin. Kirjoituksesta tuli osa omaa surutyötäni ja tänään olen todella iloinen, että tein sen.

Muokkasin tekstin taitto-ohjelmassa, lisäsin valokuvia vuosien varrelta ja tästä kaikesta rakentui luettavakseni rakkaamme elämänvaiheista kertova saaga. Sidoin tekstiarkit käsin suruadressin väliin ja lähetin kauniissa Albert Edelfeltin maalauksella kuvitetussa kirjekuoressa matkaan.

Läheisemme tytär vastaanotti kirjeen viikko sitten ja viime viikonloppuna pääsimme ensimmäisen kerran kahteen viikkoon puhumaan puhelimessa. Hän kiitti minua kirjoituksesta ja minä kerroin hänelle, että minulle oli kunnia kirjoittaa rakkaastamme nämä tekstit. Me puhuimme hänestä ja itkimme. Me puhuimme kaipauksestamme, kuoleman ennusmerkeistä (voiko ihminen tunnistaa kuoleman tulemisen) ja me itkimme lohduttomuuttamme. Suru on nytkin tätä kirjoittaessani läsnä ja tunnen palan kurkussani, olo on lohduton.

Aurinko paistaa ulkona, on kirpeä pakkaspäivä. Katson pöydälläni olevaa valokuvaa, jossa hymyilevät kainosti kaulakkain pieni tyttäreni ja rakas läheisemme. Hän on nyt enkelinä taivaassa, kuten on muuten myös nykyisen presidenttimme Tarja Halosenkin äiti.

Muistokirjoitusta kirjoittaessani ja vanhoja valokuvia selatessani löysin valokuvan, joka oli otettu sodan jälkeen Valveen kenkätehtaalla  ja kuvassa oli yhdessä (yllättäen) Tarja Halosen äiti, rakas läheisemme ja oma anoppini. Tytöt olivat kuulemma kuin "paita ja peppu" keskenään. Nämä naiset olivat ja ovat (anoppini on vielä elossa) ihania naisia, he ovat kasvattaneet ihania lapsia ja antaneet läheisilleen paljon.

Lienee aika selvää ketä minä näissä presidentinvaaleissa äänestän.