Vanha äitini sairastui vakavasti 17.3 ja olen sen jälkeen käyttänyt kaiken vapaa-aikani (työn jälkeen) hoitaakseni hänen asioitaan ja kotiaan siihen kuntoon, että häntä voidaan jatkossa siellä hoitaa. Koska ihminen on luotu muuhunkin kuin raatamiseen, alkavat liiallisesta tekemisestä johtuvat väsymisen merkit jo näkyä minussa. Kaksi viikkoa olen ollut t o s i väsynyt ja sitä ei korjata edes nukkumalla, sillä nyt alkavat jo unenlahjanikin hävitä. Tänään katsoin ikkunasta auringonnousua pihamaalle, se oli kaunista. Kello oli 5.30.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Vanhalla äidilläni on vanha mökki, jonka hän haluaa myydä. Hänellä on myös viisi lasta mutta vain minä olen ollut viime kuukausina hänen tukenaan. Me kaikki lapset olemme hyvin erilaisia ja silti, jotenkin samanlaisia. Yksi asia meitä tosin erottaa. Vain minä osaan näköjään luopua.

 

Sen jälkeen kun aivan selväjärkinen äitini ilmaisi halunsa myydä mökkinsä, olen asiaa hänen puolestaan edistänyt. Tästä johtuen olen saanut parin viime viikon aikana muutaman oudon (emme yleensä pidä yhteyttä) puhelun ja tekstiviestin ns. sisaruksiltani. He panikoivat 'äidinperintönsä' puolesta.

 

Huikaisevin yhteydenotto tuli sisarussarjamme vanhimmalta kohta 60-kymppiseltä veljeltäni ja vieläpä äitienpäivänä! Hän kaiketi ajatteli sen tehostavan sanomaansa. Veljeni ilmoitti, että mökki käytännössä kuuluu hänelle, koska hän on vanhin. Päästyämme huutovuoroissamme ja nimittelyn tiimellyksessä siihen vaiheeseen, ettei äitimme o l e  v i e l ä  k u o l l u t ja perittävää ei ns. ole – hän keksi vaatia, että me kaikki sisarukset kokoontuisimme pohtimaan – mitä äidin mökin kanssa tehdään! Jos näin ei tapahtuisi ja mökki myytäisiin, niin minua kohtaisivat kuulemma Siperiaakin pahemmat vaikeudet? Hui!

 

Anna mun kaikki kestää! Joutakoon periferiaan koko kundi. En tiennytkään, että ’meillä’ on sellainen tapa, että minä kutsun koko ’mafia(sisarus)parven’ koolle pohtimaan – kuka mitäkin saa ja milloin. Sellaista ei ole ollut tapana, eikä sellaista tapaa tule. Äitini on täysin järjissään, joten myyköön, antakoon mökkinsä, omaisuutensa vaikka Joulupukille. Minä en halua mitään.

 

Onko se niin vaikeaa olla haluamatta mitään? Luopua saamisistaan jo ennen kuin saa mitään. Minä olen opetellut luopumaan, joskus kovimmankin kautta. Siitähän tässä meidän elämässämme on paljolti kyse.

 

Analysoin loppuun hieman vanhinta veljeäni; keskustelumme jälkeisenä päivänä ajatuksiini hiipi kuva Narsissoksesta, joka halusi surmata isänsä mennäkseen naimisiin äitinsä kanssa. Piirre, jota Freud tutki, että tämä olisi meillä jokaisella jossain elämämme vaiheessa – toisille se vain jää päälle loppuelämäksi. Tätä ajatustani tukee se, että veljeni moneen otteeseen totesi, ettei ’äiti olisi saanut mennä uudelleen naimisiin aikoinaan’ mutta kun meni ’sanoin, etten koskaan tule käymään kotiinne, enkä ole mennyt’. Näin puhuu mies, jonka mielestä kaikki vika on muissa, ei hänessä itsessään. Ja silti tämä aurinko nousee meille kaikille.