Huomenna pukeudun Uusiin vaatteisiini. Jo jokin aika sitten lähdin etsimään itselleni uusia kesävaatteita, värejä, fiiliksiä ja löysin niitä. Look tulee nyt olemaan hieman rokahtavampi, kirkkaan pinkki tai limen vihreä, mukaan vielä korallisin sinistä ja olen in.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tai olen asuissa ajan hermolla mutta en täällä Työpaikalla. Minua närää, hiertää, ketuttaa, haluan jarruttaa, kiukuttaa, kököttää, nököttää. Suljettujen ovien takana tutkin kalenteria ja minimoin työsarkaani ja mietin Uutta työpaikkaa. Laulan hiljaa ” … minä lähden, minä lähden merenrantaan, jossa Uuden työpaikan kohtaan ...”.

 

Enemmän tai vähemmän olen saanut tarpeekseni tätä yksikköä. Täällä on nyrpeän näköisiä ja oloisia ihmisiä töissä. Semmoinen iloton mulkoilu on jokapäiväistä ja en enää jaksa tai halua yrittää väkertää hymyä naamalle ja olla yhdelle tai toiselle niin helvetin iloinen ja yhteistyökykyinen. Ei minullekaan olla. Miksi sitten olisin itsekään?

 

Mutta se Uusi työpaikka, mitä enemmän sitä mietin - sitä enemmän sitä haluan. Tämä kutkutus nousee mielessäni koko ajan pikkuhiljaa. Aikovat hoitaa rekrytoinnin nopeasti, joten jo tänään tai huomenna minulle saattaa tulla kutsu haastatteluun. Varpaanikin ovat pystyssä. Ottakaa minut. Valitkaa minut. Minulla on vielä paljon annettavaa mutta nyt haluan päästä hieman enemmän itse päättämään ja organisoimaan asioita. Valitkaa minut.

 

Toivon etten palkkatoivomuksella ole hinnoitellut itseäni ulos tehtävästä. Laitoin siihen nimittäin aika kovan toivomuksen. Mutta laitoin myös hyvän hakemuksen. Täsmähakemuksen. Tiedän mitä voin tarjota ja tiedän mitä he tarvitsevat, siellä Uudessa työpaikassa myös hieman tunnetaan töitäni, joten …?

 

Ottakaa minut ja vapauttakaa tästä helvetillisestä anelutilanteesta. Minulla on vielä paljon annettavaa.