Vain hetki sitten katsoin auringon kultaamaa käsivarttani, autoni täytti skottilainen viulumusiikki. Ihokarvat koholla, ahmin jokaisen sätkäyttävän viuluvingahduksen sisimpääni, suljin silmäni ja tunsin kuinka hyvä onkaan olla elossa tänään! Juuri tänään!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Miten monesti väittelemme itsemme kanssa elämisen tärkeysjärjestyksestä? Usein jokin aivan maailmankaikkeuden janassa merkityksetön seikka, kuten vaatehuoneen järjestys, vuoden vanhat kuitit lompakossa, ryppyinen työpaita, lapsen ei niin trendikkäät tarhahousut, naapurin ynseys jne. jne. laittavat meidät suremaan ja märehtimään elämisen sisältöä, sitä mitä meillä ei ole tai emme saa ja samalla meiltä jää kokematta se kaikkein tärkein asia - ilo siitä, että olemme elossa - tänään, juuri tänään.

 

Lapsena rakastin kaikkea kyynelsilmin. Yksinäistä kissaa, vanhaa miestä, kotinsa ja vanhempansa menettäneitä, Kekkosta, päiväkerhon tätiä, Blomqvistin vanhaa rouvaa, parasta ystävääni Marittaa, valtaväestöön kuulumattomia, sitä, joka menetti talvitakistaan kaikki napit, tyttöä, jonka hatusta Leo repi nauhat, pyhäkoulun lammas ja paimen-tarinaa. Pieni sydämeni oli auki kaikille ja kaikkia minä rakastin. Monta vuotta ehti kulua näin.

 

Elämästäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta elin rakastaen ja antaen täysin ja pyyteettömästi. En pyytänyt tai saanut vastakaikua, silti ensisijaisesti halusin aina olla antamassa itsestäni muille. Työlleni, läheisilleni, heidän läheisilleen, ystävilleni, kavereilleni. Annoin aikaa, rakkautta, rahaa, matkoja, tavaroita mutta siitä huolimatta, vaikka kuinka rakastin, vaikka kuinka annoin, en tuntenut olevani onnellisempi, en tuntenut olevani rakastetumpi omissa silmissäni tai heidän silmissään itsenäni, antajana kylläkin.

 

Herääminen tästä illuusiosta oli kivulias, niin kivulias, että vielä nyt se saa silmiini kyyneleet. Siitä ajanjaksosta alkoi rakkaudettomuuden aika, itsekkyyden opettelu, vihan tunteiden hallinnan opettelu ja sillä matkalla olen vieläkin. Silti olen huomannut yhden asian, ilman rakkautta ei ihminen voi elää.

 

Vaikka kuinka kokisin vääryyttä, torjuntaa ja elämän onnekkaat sattumat karttaisivat minua, en olisi mitään ilman rakkautta, en saisi aikaan mitään ilman rakkautta. Toimiakseni tarvitsen kaikki tunteeni mutta ilman rakkautta olen vain kuoret.

 

Siksi olen viime vuotena herännyt rakastamaan hieman enemmän, hieman valikoiden ja hieman eri tilanteissa. Rakastaminen on riskinottamista, koskaan en voi olla varma, että minua rakastetaan takaisin tai, että saan yhtä paljon rakkautta kuin mitä annan. Siksi rakkauteni varatankit eivät ole tasapainossa mutta ne ovat käytössä.

 

Rakastamisen kohteissani on tänään eroja ja nyt rakastan ensisijaisesti itseäni, se tuntuu hyvältä ja enemmän oikealta kuin koskaan olisin voinut kuvitellakaan. Ennen tunne, että koin eläväni muita varten on muuttunut siksi, että tänään elän itseäni varten. Olen terveen itsekäs ja avarakatseinen, enemmän realisti kuin koskaan ja tyytyväisempi olotilaani. Tuntuu kuin verho olisi nostettu silmieni edestä.

 

Entä ne joita rakastin ennen, joita varten elin ennen. Heitä ei lähelläni juurikaan ole. Se, että ihminen ei anna enää toisen käyttää itseään hyväksi, ettei enää itse käytä itseään hyväksi, laittaa hyväksikäyttäjien lauman hyvin nopeasti etsimään uusia kohteita omille tarpeilleen. Hyvä näin, minä en heitä kaipaa, säälin kylläkin. Sellaisena ihmisenä en kuitenkaan itse halua elää siksi aion rakastaa itseäni vieläkin enemmän. Huomenna.