Olen hurahtanut pahvisiin koristesäilytyslaatikkoihin. Jos nuorena tyttönä ensimmäisessä asunnossani haaveilin siitä kuinka hankkisin itselleni kaapillisen niitä niin ihania ja tuiki tarpeellisia ’kokoaitseihananvärisiäpahvisia’ säilytyslaatikoita.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Siihen asti olin saanut ihastella niitä vain sukulaisteni vaatehuoneissa ja muistan kun koitti se palkkapäivä, jolloin olin päättänyt hankkia silloisesta pikkuisesta Itäkeskuksen ostoskeskuksen Anttilasta läjäpäin näitä kodin organisaattoreita.

 

Ostin pitkää ja kapeaa mallia, ostin kuutiomallia. Oli roosan väristä, oli persikan väristä ja molemmissa sama ihana pilkutuskuvio. Näitä laatikoita olenkin sitten tuijotellut varastossani jo yli 15 vuotta ja toden totta, ne ovat ratkaisseet monta säilytys ja piilotusongelmaa minulta.

 

Alun perin säilöin ja varastoin tavaroita niihin tavallisiin kaupoista saataviin erikokoisiin ja näköisiin perusruskeisiin pahvilaatikoihin ja sekalaisiin muovikasseihin. Silloin tuntui kuin olisin säilönyt laatikoissa roinaa, kun vaihdoin näihin iki-ihaniin koristelaatikkoihin tuntui, että laatikoiden sisältökin muuttui aivan joksikin muuksi, enemmän arvotavaraksi.

 

Totta vai tarua? No ainakin niitä laatikkokasoja oli helpompi sietää. Eräänä päivänä kun portaittemme alla oleva varastotila alkoi pursua yli äyräitten ja minulla heräsi ajatus selvittää mitä kaikkea nuo laatikot oikein pitävät sisällään. Sitä kun vuosien aikana vain säilöö ja säilöö niin toisaalta tuppaa unohtamaan mitä varastoon sitten kertyy ja kertyy …

 

Ensimmäiset kymmenkunta laatikkoa pitivät sisällään kaikenlaista jouluun liittyvää, sieltä löytyi aivan niitä ensimmäisiä itse tehtyjä joulukoristeita ja laatikoittain sitten muita. Jouluisin käytän ehkä vain kahden laatikon sisältöjä mutta enhän toki voi noita kahdeksaa muuta hävittää, siinähän menisivät kaikki joulumuistoni, eikö totta?

 

Muutama laatikko löytyi vanhoja koulukirjoja. Toki en aio enää ko. opintielle ryhtyä (ellen sitten fyysisesti nuorru 25 vuotta) mutta kirjojen sivuilla on merkintöjä kouluajasta, joten ne ovat rinnastettavissa siis päiväkirjoihin ja niitähän ei kukaan halua hävittää …

 

Löytyi laatikko, jossa oli mummoni minulle virkkaama mekko, mummoni minulle antama rintakoru, vanha pioneeripusero, koirani kaulapanta (koira ollut kuolleena jo yli 25 vuotta), yksi ainoa kuva tästä koirasta, löytyi ensimmäinen ja ainoa päiväkirjani liki 30 vuoden takaa, löytyi äitini vanha käsilaukku, ensimmäinen herätyskelloni, itse tekemäni puinen pieni (katajasta) kynttilänjalka, jonka pohjassa luki ’lasten onnellisemman tulevaisuuden puolesta’ (se oli siis jotain pioneerikamaa), löytyi mieheni ensimmäisellä luokallaan tekemät puutyöt ja sitten kello olikin jo kymmenen illalla ja minä olin purkanut lähes puolet varaston tavaroista pitkin poikin alakertaamme – huh!

 

Kun katselin noita tavaroita ja mietin mihin ryhtyä niin ymmärsin miksi olinkaan hankkinut nuo kauniit pahvilaatikot. Nuo tavarat olivat minulle arvotavaroita, ne ovat muistopisteitä ihmisiin ja elämänvaiheisiin, joihin joskus on lämmintä palata. Toisaalta joskus niitä tulisi laittaa myös esille kertomaan menneestä hieman enemmän. Pienen pioneeripaidankin voisi kehystää … tai ehkä ei nyt sentään. Anyway. Tästä purkuprojektista oli kuitenkin hyötyä aika lailla, huomasin, että portaikon alaosan seinät voi hyllyttää vieläkin tehokkaammin ja hankkia siten vielä enemmän säilytystilaa - niille koristeellisille säilytyslaatikoille tietysti. (”;)