Tänään vasta oikein sen tajusin. Hei, minähän olen selvästikin masentunut. Minulla on kaikki masentuneen ihmisen klassiset oireet; olen alakuloinen, itkeskelen helposti, minulla on koko ajan nälän tunne, haluan vetäytyä syrjään, haluan olla rauhassa, minulla on vihantunteita jne. jne.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kohtasin työtoverin, jonka alakuloiset puheet laittoivat minut miettimään sitä miksi helvetissä itse aina väheksyn omia tunteitani (negatiivisia tai positiivisia). Ohitan ne - aivan kun minulla ei olisi niihin oikeutta. Millaista miinuselämää minä oikein vietänkään? Työtoverini kertoi omista pettymyksistään ja tunteistaan hyvin avoimesti mutta minä en sitä tee. Ei helvetti, mikä minua oikein vaivaa? Minä tai kukaan muukaan emme ole sen vähempiarvoisia ihmisinä kuin kukaan toinen. Ei minun tai jonkun toisen ylitse voi vain kävellä - ihan miten vaan ja milloin vaan! Olen helvetti vieköön elävä ihminen ja minulla on ihmisarvoni ja arvoni äitinä, vaimona, työntekijänä ja vaikka minä!

 

Siksi kirjoitin työpaikkahakemuksen Uuteen työpaikkaan (vanhassa yhtiössä). Minulle soitettiin ja sanottiin ”… haithan”? Ei. En ollut ajatellut hakea Uutta paikkaa mutta tuo soitto sai minut toisiin ajatuksiin. Olen masentunut, alakuloinen ja minulta puuttuu sitä aloitekykyä mitä minulla normaalisti on. Nyt se tuli hetkeksi takaisin. Onneksi.

 

Puren hammasta ja hellin hieman itseäni. Masennus menee pois. Otan tästä opiksi, niin kuin monesti ennenkin. Minulla on monia asia hyvin. Onneni kukkuloilla en ehkä elele mutta en nyt aivan suossakaan. Jostain kumman syystä tuo Uuden paikan hakeminen ei tuonut minulle sellaista stressiä kuin voisin ajatella. Olen kumman cool ja ajattelen, että jos se on tullakseen, niin se tulee.

 

Tuossa Uudessa paikassa olisi ainakin iloisempi Esimies. Ehkäpä kaipaan juuri nyt sitä. Omaa työpaikkaa kaiken tämän sillisalaatin keskelle. Nytkin työssäni on paljon tekemistä ja sisältöä ne tavoitteet vain on piilossa, samoin Esimieheni. Hän välttelee minua koska kitisin pakkomuutto-operaatiosta, jonka kohteeksi jouduin. Välissämme on vain yksi oven mitta mutta miestä ei näy, ei kuulu. Ei siksi, että olisi tähänkään asti sen enempää näkynyt tai kuulunut. Esimieheni kun pitää minua meediona. Hänestä ominaisuuksiini kuuluu lukea asiat ajatuksista ja olla tehnyt ne jo ennen kuin ne on edes julkilausuttu, jos niitä nyt koskaan julki lausutaankaan.

 

Hän myös teettää minulla kaikenlaista vaikeaselkoista, ajattelua vaativaa mihin ei ole itse saanut sisältöä aikaiseksi tai selkoa. Nekin teen puolen lauseen briiffauksen perusteella. Ehkä hän oli edellisessä elämässään miimikko ja se vaihe on jäänyt hänelle päälle … heh … heh … heh …

 

Hei, mähän nauran, ehkä en olekaan niin masentunut. Huomenna on päivä uus.