"Itsepetos on arkipäiväinen ilmiö. Jokainen meistä pettää itseään joskus – kukaan ei pysty aina olemaan rehellinen edes itseään kohtaan." Olkaatte tervetulleita hetkeksi äitini pään sisään, katsokaa ja lukekaa - mutta harkiten, että ette tule petetyksi!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ihminen voi pettää itsensä uskomaan käsittämättömiä asioita. Vanha äitini on niin kiintynyt vanhaan mökkiinsä niin, ettei näe mökin ränsistyneen vuosien hoidon puutteesta korjauskelvottomaksi. Lievästi dementoituneenakin hän tulkitsee mökin myymisen vanhimmalle veljelleni, merkitsevän hän tulemistaan taas terveeksi ja sitä, että veljeni rakentaa mökin pihalle hänen ikuisesti haaveilemansa aitan äitini mahdollisia kesäisiä päiväkäyntejä varten.

 

On erittäin epätodennäköistä, että näin tulisi koskaan äitini loppuelämän aikana tapahtumaan. Todennäköistä siitä mitä tulee tapahtumaan, on kuitenkin se, että äitini kiistelty siirtolapuutarhamökki siirtyy kuin siirtyykin, vanhimman veljeni omistukseen ja ihan äitini omasta (?) tahdosta.

 

Itsepetoksessa eläessään tällainen ihminen on vaarallisen lähellä psyykkistä sairastumista. Minulle ei ole lainkaan selvää, mistä äitini itsepetoksessa on kysymys. Itsepetos liittyy kuitenkin ihmisluonteen teeskentelyyn, valehteluun ja heikkotahtoisuuteen, jolla pettäjä vahingoittaa myös itseään kuin hänen lähellään olevia ihmisiä.  

 

Vielä lauantaina äitini patisteli minua ja välittäjää hoitamaan mökin myynnin ja sitten eilen illalla kello 20.45 hän soitti ja ilmoitti myyneensä mökin veljelleni 5000 euron hinnasta, se sitten siitä. Tämä oli äiti tahto, joten olkoon niin vaikka kuinka mielissä kirveltäisi ja vaikka kauppasumma olisi vain viidesosa mökin arvosta.

 

Äidilleni on siis nyt käynyt näin. Koko hänen tähänastinen elämänsä on ollut pienimuotoista itsepetosta kaikki tyyni mutta nyt tuntuu kuin hän laskettelisi itsepetoksen liukasta mäkeä jaloissaan sukset, joiden voitelun liukkaudesta olisivat Norjan hiihtomaajoukkueen huoltajatkin kiinnostuneita. Vauhti on kova ja johonkinhan se tulee aikanaan pysähtymään mutta minne ja milloin. Sitä voi vain katsoa ja odottaa.

 

Minäkin petän itseäni. Jokapäiväinen pienin petoksistani on se, että ihmettelen miksi en laihdu vaikka syön niin terveellisen monipuolisesti. Siinä ajatuksessani en kuitenkaan näe sitä kaikkea vapaaruokaa, jonka syön seisoaltaan jääkaapin avoimen oven äärellä. Toisilla cold drinks - minulla cold food!

 

Toinen itsepetokseni on se, että kuvittelen voivani hoitaa äitini suunnittelemattoman elämän johonkin suuntaa - parempaan - pois siitä jamasta missä se oli tänä keväänä. Kuvittelen, että siivoamalla ja pesemällä hänen kotinsa (eipä ole juuri siivoiltu vuoden 1998 jälkeen) tai kalustamalla sen omin varoin uudelleen - saan hänen elämänsä siivottua ja järjestykseen. Ei näin tule käymään. Hän tulee jättämään kaikki tavaransa hujan hajan kuitenkin ja pakenee sitten oloaan konjakin höyryiseen rajatilaan. Saan vain tuntea omassa kurkussani alkoholin karvaan kaksinaamaisuuden ja äitini sen tuhoavan vaikutuksen hermoradoissaan, soluissaan.

 

Menneinä vuosina, aina vastaavissa tilanteissa äitini kanssa olen, joka kerta vannonut, että juuri tämä kerta on se viimeinen. Ja kuitenkin lähes joka vuosi olen löytänyt itseni - kuten lankeava alkoholistikin - itsepetoksen leveältä tieltä uudelleen. Katsokaamme äitiäni kuitenkin kuin oman elämänsä musiikkitaiteilijaa konsanaan, suopein silmin. Annetaan hänen langeta uudelleen, ja toivotaan hänelle parasta kun hänelle koittaa hetki tehdä vielä nykyistä elämäänsäkin suurempia päätöksiä. Itsepetostako? Uskokoon ken haluaa.