Yksi asia minusta. Minulla on hempeä luonne, siinä mitä tulee pieniin lapsiin ja nuoriin, sellaisiin siis alle murkkuikäisiin lapsiin. Sydämessäni on aina ollut paikka heille ja varsinkin heille, joita elämä murjoo ja kohtelee kaltoin. Erityisesti olen aina surrut lapsia, joiden elämänkohtaloksi on koitunut epäpätevät ja kaikin tavoin kelvottomaksi osoittautuneet vanhemmat. Hyvin usein olen saanut surra vain kovin myöhään, jolloin on jo ollut selvää, että lapsia ei kukaan ole voinut pelastaa heidän omilta vanhemmiltaan. Tällainen suru kourii sydäntäni ja hiljentää minut rukoilemaan näiden pienten puolesta. Tiedän, että moni muu aikuinenkin suree ja ristii kätensä kanssani yhtä aikaa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Se on suurinta itsekkyyttä antaa toisen olla ja elää, kun itse ei voi tai osaa täällä maan pinnalla olla. En suo mitään armoa näille ihmisille, miehille ja naisille, jotka omaa fyysistä ylivaltaansa käyttäen tuhoavat pienen lapsen elämän. Kenelläkään, ei kenelläkään ole siihen oikeutta!

 

Tästä on pakko kirjoittaa. Kuluneen kuukauden aikana ovat verkkolehden kirkuvat otsikot suorastaan lyöneet minua kirjaimellisesti kasvoihin. Talven tapahtumat Porvoossa ja nyt Espoolaisen murhaajaisän oikeudenkäynti otsikoissa. Sisimmässäni kiehuu mutta samalla tunnen valtavaa suojelunhalua omaa lastani kohtaan. Tunnen myös vastuuta muista lapsista. Katson tarkemmin lapseni päiväkodin perheitä ja etsin tunnusmerkkejä heistä, jotka kenties eivät sovi lastensa vanhemmiksi, koska eivät hallitse omaa elämäänsä tai omaa itseään. Ei heitä ehkä löydy tässä yhteydessä mutta he ovat kuitenkin olemassa ja elävät keskuudessamme kuin ihmispommit ja he kaikkia heitä yhdistää se yksi totuus, että he itse ovat jonkun lapsia, siskoja tai veljiä tai lähisukulaisia.

 

Missä kulkee se raja, jolloin sukulaisten tulisi puuttua perheen hätään ja tarjota sen lapsille suojaa ja turvaa. Se on meidän jokaisen sydämessä! Olen itse puuttunut 20 vuotta sitten tilanteeseen, jonka ansiosta pieni tyttövauva elää nyt nuoren aikuisen elämään tuhatkertaisesti tasapainoisempana kuin mitä eläisi jos en olisi puuttunut. Ja ennen kaikkea hän elää!

 

Väliin mahtuu vuosien ero itsetuhoisesta tappajaäidistä, huumeisästä. Mukaan mahtuu hyviä yhdessä elettyjä vuosia molempien kanssa ja mukaan mahtuu myös niitä vähemmän hyviä. Niissä tilanteissa hän on kuitenkin saanut turvaa ja suojaa muilta aikuisilta, Jumalalle kiitos tästä!

 

Minulta ei heru mitään sympatiaa tai ymmärrystä heitä kohtaan, joita lapsen kärsimys ei liikauta, jotka ilmekään värähtämättä tuhoavat elämää, johon heillä ei ole oikeus kajota. Mutta ennen kaikkea minulta ei heru sympatiaa tai ymmärrystä näiden tappajien lähellä olevia läheisiä aikuisia kohtaan! Missä on heidän sydämensä ollut silloin kun pieni lapsi sitä eniten olisi tarvinnut?

 

Olen puhunut, Jumala minua varjelkoon!