Toissapäivänä kotimatkalla näin suojatielle pysähtyneen perheen kevät/kesätamineissaan. Luonnollisestikin, koska aurinko kellotti taivaalta ah! niin lämpöisesti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Samaan aikaan vilkaisu omiin tamineisiini sai minut siirtelemään kannikkaani ja jalkojani hivenen hermostuneesti. Verrattuna tuon perheenäidin kesäiseen rimpsu-unelmaan ja ranskalaisiin korkoihin, olin pukeutunut kuin merisotakoulua käyvä ikäihminen. Minä kun kuljen usein niin tummissa, niin tummissa … ja mummoavokkaissa.

 

Jonkinlaisen paniikkireaktion tuo näky minussa laukaisi. Nyt hoen mielessäni "kesävaatteita, kesävaatteita, täytyy saada kesävaatteita ja korkokenkiä". Minä joka olen kukkivaan mekkoon puettuna kuin kävelevä pussilakana olen taas hurahtamassa hankkimaan kesää itselleni.

 

Joka vuosi käyn tätä taistelua itseni kanssa. En ole rimpsumekko tai korkokenkä-ihminen en leidi enkä missityyppinen. Vaatteeni ovat yksivärisiä, jotkut värikkäitä ja kenkieni korko ei ylitä 3 centtiä mutta joka ikinen kevät tai kesä hankin joitain vaatteita tai kenkiä, jotka sitten jäävät käyttämättä.

 

Yleensä tämä panikointi huipentuu juhannukseen, jonka jälkeen voin taas rauhoittua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, sellaisissa vaatteissa kun olen - eikä korvissani kuulu se yleinen mantra "suomalaiset naiset eivät osaa pukeutua, venäläisnaiset sentään näyttävät naisilta". Illalla vietän kauppakeskus Jumbossa shoppailurupeaman ja toivon, että en saa katua siellä käyntiäni huomenna.

 

Tänäaamuna pidin suuni kiinni ja lisäksi tein miehelleni voileivän. Tästä hän oli kovin iloinen. Lahjoja en eilen kotiväelle vienyt mutta kun kerroin heille, että olin sitä suunnitellut ja he tulivat tästäkin iloiseksi. On se mukavaa miten edullisella tavalla sitä voikaan toisia ilahduttaa.