Olen hakenut Uutta työpaikkaa ja nyt olen hairahtunut ennakoimaan mitä työelämässäni tulisi lähihetkinä tapahtumaan ja tulisiko mitään tapahtumaan - siinä vasta kysymys? Kuinka hyvin voin luottaa itseeni tulevien asioiden arvuuttamisen suhteen? Kuinka hyvin voin luottaa omiin aavistuksiini? Parhaillaan veivaan asianlaitojen mahdollisia kehittymissuuntia eteenpäin ja hetken kuluttua taas taaksepäin ja jahkailen itsekseni omista mahdollisuuksistani. Tämä alkaa jo hieman raastaa …<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olin haastattelussa Uuteen työtehtävään 17 päivä ja haastattelussa onnistumme (molemmat osapuolet) mielestäni hyvin mutta kuten jo hieman aiemmin pelkäsin, palkkatoivomukseni oli saanut Uuden mahdollisen esimieheni hieman haukkomaan henkeään. Toivomusta kirjoittaessani mielessäni olin kuitenkin ajatellut, että Mersua ei voi saada Ladan hinnalla mutta tosielämässä asiat vain ovat toisin. Palkkaa maksetaan jos jaksetaan ja tuossa tehtävässä on esim. miesten ja naisten palkoissa, jopa 800 euron eroja. Eli se siitä palkkauksen tasa-arvosta ja palkkatoivomuksesta!

 

Pikkuisen myös tuli epäilyjä koulutuksellisesta pätevyydestäni, joka kuitenkin osoittautui kuplaksi - sitä kun löytyy ja ihan riittävästi pitkän työkokemuksen lisäksi. Osoittauduin siis potentiaaliksi, kuitenkin liian kalliiksi ja minulla olisi kahdeksan kilpahakijaa.

 

Mahdollinen esimies jää lomalle 1.7 ja itse jään juhannuksesta. Toinen haastattelukierros toteutetaan tällä viikolla ja sitä on jäljellä enää huominen, eikä minuun ole oltu yhteydessä? Pikkuhiljaa toivon merkit jatkoon pääsemisestä alkavat hiipua. Tunti tunnilta, kokemuksen varmuudella valmistelen itseäni kohtaaman sen tosiasian, että joku toinen tuli valituksi. Mietin ankarasti miten syksy näyttäytyy minulle, kalsean kylmänä, etäisenä, ilman motivaatiota vai onko se minusta itsestäni kiinni? Herkulliset innon hetket jostain Uudesta tulevasta, joita koin vielä viime viikonlopun aikana ovat haihtuneet. Uusi työpaikka on lipumassa hiljalleen ohitseni.

 

Tätä tämä ihmisen elo kuitenkin on - välillä noustaan pilviin taivaisiin ja välillä syöstään maahan kuravelliin. Ainakin minä yritin ja sain jotenkin hahmotettua sijoitustani tulevaisuutta silmällä pitäen. Vain yksi aamu ennen kesälomaa ja nyt on aika alkaa siirtymään joutenolon ihanaan maailmaan …

 

Tiedossa on rauhallisen unisia, aurinkoisia kesäaamuja, hetkiä saippuantuoksuisessa kylpyhuoneessa ilman sähkövalaistusta. Päivän kohokohta alkaa käynnillä postilaatikolla, lapsella jalassaan uudet Muumi-kumisaappaat. Hän sai ne kun sairasti kuumetta viisi päivää. Äiti pukee päälleen joka päivä shortsit ja t-paidan, iloitsee lapsensa naurusta, silmien siristyksestä. Tätä ovat kaikki kolme odottaneet jo monta kuukautta. Kesälomaa.

 

Olen kuitenkin kumman tyyni, jos ei tätä niin sitten jotain muuta. Uskon kohtaloon ja siihen, että asioiden on tarkoitettu tapahtua kohdallani siten kuin ne tapahtuvat. Joka tapauksessa uskon, että minulle ei ole suotu tai suoda, enempää kuin jaksan kantaa ja jos liikaa suotaisiin, saisin siihen tilanteeseen apua joltakin suunnalta. Näin on käynyt aiemminkin. Sen olen kokenut. Olen kummallisen rauhallinen. Kokemuksen varmuudella.