Nyt voin sanoa, että tiedän hitusen minkälaisia ajatuksia, Karjalasta pakon edessä siirretyiden ihmisten mielissä liikkui ja minkälaisissa fiiliksissä he uusiin asuinsijoihinsa saapuivat.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olin viime viikon tiistaina työhuoneessani, jopa aivan työn tohinassa kun yllättäen ovelleni saapui henkilö, joka tokaisi ”eikös sinun pitänyt jo muuttaa pois tästä huoneesta, että minä pääsen tähän?”.

 

Voi helvetin helvetti, miten voi tiedottaminen tai tiedonvälittäminen olla vaikeaa? Kuinka vaikeaa on 800 ihmisen yrityksessä kertoa jollekin ”hei, sun pitää muuten muuttaa?”. Kuinka paljon tarvitaan tutkintoja, jotta tästä tehtävästä voi selviytyä?

 

Olen jo useita kertoja saanut huomata, että tilanteiden ennakoiminen tai niistä tiedottaminen ei ehkä ole kaikkein vahvimpia puolia Esimiehessäni. Mielestäni hän antaa asioiden liikaakin vain olla ja vain olla. Lopulta sitten kun jokin kämmi käy hän aloittaa aina valtaisan puolustuskampanjan siitä, että kuinka hän teki niin ja näin ja yrittää väkisin vääntää asiat siten, että vikahan on ”kirveessä, eikä sen varressa tai kädessä, joka löi sillä Kallea kirveellä päähän”!.

 

Meitä kun on niin moneksi. En siis tiennyt, että minun piti olla jo muuttanut mutta parasta tässä on kyllä se, että en edes itse pakannut tavaroitani ja saatikka siirtänyt niitä - vaan sen teki Esimieheni. Kiire muutolle kun oli niin kova. Perjantaina istuin siis aivan toisaalla kuin tänään ja nyt edessäni on pari laatikkoa ja pöytä, jossa kamat ovat totaalisen sikin sokin. Sallikaa mun nauraa; haaa, haaa, haaa!

 

Asioihin mihin liitetään helposti sana tai fiilis; pakko tulisi mielestäni pyrkiä karttamaan. Pakko voi toisaalta olla hyvääkin mutta esimerkiksi kuten voit itse lukea pakossa ei ole mitään kivaa:

 

”heräsin tänään pakkoavioliittoni kourista, ajaakseni autollani pakkoraossa pitkin Kehä I:stä, saapuakseni lähes pakkoneuroosissa, pakkosiirretylle työpisteelleni, nauttimaan hiukkasen tätä työn pakkopullaa ja pelatakseni samalla hieman tätä pokkakulttuurimme pakkopeliä, ajautuen lopulta pakkonukahtamisen rajamaille, löytääkseni itseni lopulta pakkopaidasta, joutuen siksi pakkolomalle ja sitä kautta pakkohoitoon”.

 

Hei ehkä se on sitä mitä oikeasti tarvitsenkin?